Voi tätä kevättä, vai oliko tämä kesää jo?

Tätä mitä levottomuudeksikin voidaan kutsua. Olen Sant Mikkelissä, enkä osaa olla.Olen lukenut ehkä kymmenen kirjaa, maannut patiolla auringossa, uinut, pyöräillyt ja kävellyt. Ajatellut, laiskasti yrittänyt kirjoittaa...Saamatta mitään aikaan.Minä olin ennen tässä niin hyvä, hedonistien keisarinna. Ja nyt, on vain niin vaikea olla. Tuntuu mahdottomalta vain olla. Ajatuskin Helsingistä tuntuu tuskaiselta, se ei ole ratkaisu tähän. Tähän, mikä on kai haikeutta kun katsoo ulos ja on siellä, eikä osaa ottaa osaa luonnon elpymiseen täysin rinnoin. Vaan ailahtaa, ja välillä itkettää ja välillä on niin täynnä energiaa, ettei jaksa juosta niin kauaa. Onko yliopisto tehnyt mustakin vihdoin pikku suorittajan, vai onko se vaan tämä yksinäinen kevät-kesä joka sielua hankaa?

Ei ole ketään jota kaivata, mitään jota omakseen kutsua. On vain minä ja aina vaan minä.Olisi edes onneton kaukorakkaus, kuolemaan tuomittu, mahdoton...Olisi joku tunne.