Mitäköhän sitä ei voisi sattua?

En keksi. Tässä on taas tullut sattuneeksi yhtä toista. Sattunut yhtä jos toistakin ystävää.
Ja aina sitä jaksaa ihmetellä, että tämäkin vielä minun täytyi nähdä.
Nyt on kuitenkin rauhallisempi olo. Empatia-itsekkyys vie minulta yö unet. Kädet tärisee, sehän se auttaa.
Nyt on kuitenkin rauhallisempi olo. Otetaan yksinkertaisesti; mennään kouluun, siellä vähän jutellaan ja nauretaan, syödään ja sitten uidaan. Välillä laskeudun sänkyyn ja lueskelen. Otetaan ihan yksinkertaisesti, ja jos kattoo meinaa tippua niskaan...Niin tippukoot saatana.
Törmäsin tähän yhteen epämääräiseen kadulla. En ollut koko ihmistä ajatellut. Ja sitten se pölkkypää sanoi haluavansa selitttää. Sanoi lähettävänsä mailin. Ja minä tietenkin ajattelin, että lähettää, lähettäkööt.
Ja nyt sitten hyppään koko ajan katsomassa että onko lähettänyt. Eipä tietenkään, tuskin lähettääkään.
Eihän minun onneni ole siitä kiinni. Eihän, Asta? Mitä se voisi sellaista siinä mailissa sanoa, millä olisi lopulta mitään väliä? Ei mitään. No ei niin, ei mitään. Joten anna olla. Minä yritän antaa olla.