Näin viime yönä unta, jossa oli huono tunnelma. Kun heräsin aamulla, tuntui kun kaikki olisi jotenkin ollut vinossa. Ja niin olikin, missasin tärkeän päivämäärän, olin saanut kolmesta kaljasta krapulan, ja läksyt oli tekemättä. Pahin oli kuitenkin vasta tulossa. Iltapäivällä äiti soitti. Itki niin, ettei meinannut saada henkeä.
Minun rakas koira-riepuni, minun ainoa iloni, paras ystäväni, mummoani rakkaampi, minun ainoani, oli nukutettu ikiuneen. Isä oli herännyt aamulla, eikä koira jaksanut edes nousta ylös. Yleensä se kärkkyi heti kärkkäänä ruokaansa. Pahinta, ei ole minun suruni. Pahinta on äidin ja isän suru. Isäkin itki puhelimeen, ei sanonut että kyllä tämä tästä, kuten yleensä. Minä taisin sanoa sen ja  että älkää surko liikaa. Älkää, älkää.

Ajoin metrolla väärään suuntaan. Ajattelin että kyllä Suomi on hieno maa, saa itkeä rauhassa vaikka julkisissa.Tein kaiken kuten olin päättänyt, menin hoitamaan asioita, menin teatteriin. Nyt olen tyhjä.

Ei ole sanoja, ei tekoja, ei mitään millä lohduttaisi, kun menettää parhaan ystävän.

Lepää rauhassa, pulu, sössö. sössis. lullu, palle, paltsu, lintunen, murmeli, vauveli, lella, oma Ennini.
Toista ei tule.