Laitoin pyykit koneeseen, vihdoinkin. Elämäni on yhtäkuin koulu. En osaa enää lähteä sieltä. Saunon, jumppaan ja polttelen siellä iltani. Toivon Finlandiaa Juha Seppälälle. Musta on naurettavaa, että Saisio joka on jo saanut palkinnon, on taas ehdokkaana. Pitäisi olla joku sääntö, että kerta riittää.
Näen seksi unia opettajistani. Joka yö. Tietääköhän ne sen?
Varattiin lennot Inariin, kaksi viikkoa joululomalla. Inarinjärvi ja rantasauna. Lunta ja tähtitaivas. Ihmiset kuin siskoja ja veljiä. Joihin voi kääriytyä kuin peittoon. Viime viikonloppuna opetin kirjoittamista, ja se se oli vaikeaa. Vaikeampaa kuin kirjoittaminen. Opin koulussa koko ajan niin vaikeita asioita, että nukkumis määräni on lisääntynyt huimasti. Kamala tarve kuunnella ballaadeja. Kandin aiheeksi saatiin rustattua tähän mennessä: Ihmisen on pakko olla koko ajan.
Olen odottanut punaista mattoa ja jotain banderollia, jonka alitse voisin kulkea; VALMIS. Siinä lukisi, ja sitten tajuaisin tehneeni jotain. Se tulee vasta keväällä. Äiti kysyi, miksi haluan kirjoittaa näytelmiä. Ensin en osannut vastata, sitten tiesinkin. Jos kirjoittaa kirjoja, joutuu juomaan yksin ne kännit itselleen. Jos kirjoittaa näytelmiä, saa paremmat bileet. Kaikki juovat itselleen, yhdessä. Minä haluan melkein olla yhteisössä.
Vaikka on kiduttavaa, että kun minun työni on valmis, muiden vasta käynnistyy. Ja minä joudun, odottamaan lunastusta. Ja sitten kun se olisi tarjolla, voin jo vihata tekstiä.
Olen kirjoittanut hitaasti, ja tunnustellen,tietämättä onko sillä mitään tulevaisuutta.
Eikä valumiseen, pitkästymiseen ole ollut aikaa.
Ensi vuoden asun Berliinissä. Ja aijon kirjoittaa sen kaupungin.